Skivmässan i Solna

Vuotuinen levykauppareissu Tukholmaan oli tällä kertaa hieman erilainen. Levykaupat jäi yhtä poikkeusta lukuunottamatta kiertämättä, mutta vastapainoksi Solnahallissa oli pari kertaa vuodessa järjestettävät levymessut. Messujen koko on aikalailla omaa luokkaansa, myyjiä ollessa reippaasti toista sataa. Kaikkea ei tietenkään voi katsoa läpi, joten sellaista hakuammuntaa ja tuuria oli pöytien selailu.

 

Reissu meni muutenkin jälleen hyvin. Kaverien kanssa tää on jo perinne että alkuvuodesta tehdään Päivä Tukholmassa -tyyppinen matka. Tulipa käytyä samalla sukulaisia morjestamassa ja saatiin sieltä reipas aamupala. Kello 6.30 kun on vähän ikävä palloilla kaupungilla ja ettiä jotain kahvilaa. Ja usein vähän väsyttääkin siinä vaiheessa jostain kumman syystä...

Vaikka nyt pääpaino olikin messuissa, niin tulevia reissuja ajatellen hiukan alkaa pelottamaan jo tää kehitys levykauppojen suhteen. Moni hyvä liike on Tukholmasta jo lopettanut ja uskon että sama linja jatkuu. Nyt oli viime vuoden lopulla lopettanut yksi parhaista kaupoista joka on aina ollut käyntilistalla. Harmi. Saahan levyjä toki netistä ja halvemmallakin, mutta kun levykauppojen kiertely on ihan oma juttunsa.

Tyhjin käsin ei tarvinnut taaskaan poistua. Ja kyllä tuolla saisi rahaa poltettua ihan reippaasti ja helposti jos niikseen tulisi. Tyytyväinen olen omiin ostoksiin. Mukaan tarttui seuraavaat cd:t:

Communic: Conspiracy in Mind (2005)
Reinxeed: Majestic (2010)
Pain Of Salvation: Road Salt One (2010)
Tim Donahue: Madmen & Sinners (2004)
Mob Rules: Ethnolution A.D. (2006)
Balance Of Power: Ten More Tales... (1999)
Skylark: Wings (2004)

Vinyylien muodossa hakusessa oli Gunnareiden Use Your Illusionit, mutta vesiperä. Olihan niitä myynnissä paljonkin, mutta hinnat liikkuivat 4-30 euron välillä. Kaikki alle 20€ maksaneet olikin sitte siinä kunnossa että ihan turha koittaa soittaa. Mutta yksi pitkään hyllystä puuttunut levy sentään löytyi ja halvalla.

Skid Row: Slave To The Grind (1991)

Levyvuosi 2011 osa 2.

Vuosi 2011 todellakin piti sisällään omasta näkökannasta katsoen julmetun määrän kovia julkaisuja eikä niitä nyt vaan voi rajoittaa tuohon viiteen. Eli pistetäänpäs tähän muita huomionarvoisia hengentuotoksia, joilla on saatu kirjoittajan suu muikeaksi.

Jenkkiläinen progepumppu Symphony X on levy levyltä siirtynyt rankempaan ilmaisuun ja nyt ollaan jo sellasessa riffittelyssä että saa Iced Earthin pojat hävetä silmät päästään, Panterasta puhumattakaan (okei, Dimebag nyt ei häpeile enää mitään, R.I.P.). "Iconoclastin" ulosanti on synkkää, kylmää ja agressiivista, mutta paikoin erittäin kaunista ja haikeaa (biisi When All Is Lost on yksi bändin herkimpiä ikinä!). SX ei ole koskaan kuulostanut miltään muulta kuin itseltään. Heti aloitusriffeistä tunnistaa Michael Romeon kitaroinnin ja Sir Russell Allenin vokalisointi on tuttua selkäytimeen uppoavaa keuhkojen repimistä. Huikea levy, kuten bändin uran kaikki, oikeastaan ensimmäistä lukuunottamatta. Mielenkiintoinen pointti julkaisussa on että albumi on tuplalevy, mutta levy-yhtiö pakotti kursimaan kokoon markkinoille myös lyhennetyn yhden ceedeen version. Harvoinpa tuollaista kai tapahtuu enkä kyllä käsitä ollenkaan mikä logiikka tuossa piilee. Siksipä en varmaan olekaan kaupallisella alalla. Kappale: Dehumanized

30.11.2011. Kamppi. Kello 00.20. Ilma: vesisade. Seison parin sadan metrin jonossa Anttilaan hakemaan uutta Nightwishia. Kello 02.45 asetan "Imaginaerumin" soittimeen. Siihen asti mietin, kannattiko käyttää yönsä jonottamiseen. Kello 02.46 olen vakuuttunut että kannatti. Heti levyn alku on mitä kaunein Hietalan avatessa tarinan hiljaisella laulullaan (ja suomeksi). Sen jälkeen lähtee sellainen vuoristorata jonka vain Herra Holopainen voi saada pidettyä kasassa. Kuuntelukertoja levy vaatii monta ja varsinkin pisin biisi puheosuuksineen ei ole auennut vieläkään. Jokatapauksessa tässä on käsillä yksi bändin parhaista levyistä ja viimeistään tämän myötä ei tule Tarjaa ikävä. Jos edellinen oli vielä hieman lämmittelyä Anetten osalta, niin nyt otetaan neidon vokaaleista kaikki irti. Elokuvaa odotellessa, sillä nämä biisit pitää päästä kuulemaan Finnkinon kaiuttimista. Kappale: Storytime

Jotain muutakin soi tässä huushollissa kuin vain hikinen hevi. Ruåtsalainen popmusiikki on aina välillä paikallaan. Tai ainakin niin kauan kun sen on säveltänyt Per Gessle. Oli vielä joskus aika jolloin nämä levyt piilotettiin saksalaisten munapussihevialbumien taakse, mutta ikä varmaan tekee sen että lakkaa välittämästä siitä miten muut vittuilee. Onneksi. Tuskin muuten olisin keikallekaan viime syksynä kehdannut mennä. Ja oli hyvä keikka olikin! Pitkän tauon jälkeen uuden levyn ulos pukannut Roxette tuntui yllättävän monet arvostelijat sillä että levy olikin hyvä. Itse en epäillyt hetkeäkään kun tullut Gesslen tekemisiä seurattua viime vuodet aika tarkkaan. "Charm School" on tuttua Roxettea, joskin jälleen hieman entistä enemmän kallellaan Beatlesin suuntaan. Mutta se ei ole huono juttu se. Kappale: Way Out


Miten upea ääni voikaan ihmisellä olla? No, ilmeisesti ihan helvetin upea. Tämä levy on myös näitä vuoden yllättäjiä. Artistina Hitchcock on mulle ihan uusi tuttavuus vaikka ilmeisesti hard rockin saralla onkin jo jonkin aikaa heilunut. Kyseessä kuitenkin ensimmäinen soololevynsä. Levy on täynnä isoja kertosäkeitä ja tappavan tarttuvia melodioita. Ja kuten sanoin, mahtavaa ulosantia. Ainoa mikä estää levyä nousemasta ihan kärkeen, on biisien pieni puuduttavuus. Nopeat ja balladit toimii, siinä välillä vähän tasaisempaa. Pieni tiivistys olis tehnyt levylle hyvää. Ja tekstit voisivat kertoa ehkä jostain muustakin. Nyt levyn kahdestatoista biisistä kaksitoista kertoo rakkaudesta. Ja omaan korvaan olisi toiminut asteen verran rankempi ote. Kuitenkin ihan perkeleen kova albumi. Kappale: This Is The Moment


Seuraavassa tekstissä tsekkaan vielä muutamia levyjä, jotka ovat vielä kuunteluasteella, mutta potentiaalia löytyy.

Kuvat on bändien sivuilta ja levy-yhtiöiltä.

Levyvuosi 2011 osa 1.

Aluksi: huh, perkele!

2011 oli kyllä sellanen vuosi uusien levyjen suhteen että eipä ole moista koettu hetkeen. Vanhat kehäraakitkin pistelivät tiskiin sellaista levyä että heikompia hirvittää. Siinä kun ajattelin muutamien kohdalla että ura alkaa olla laskusuunnassa tai erään bändin olevan jo aivan pohjalla, sitten tullaan ja täräytetään jotain käsittämätöntä. Nk. ihokarvatesti läpäistiin useaan otteeseen.

Tässä listattu vuoden parhaimpia levyjä. Yritin laittaa jopa paremmuusjärjestykseen, vaikka hankalaa olikin. Osa levyistä on vielä kuunteluasteella tai jopa kaupan hyllyssä, joten lista saattaisi toki muuttua jos odottaisin pidempään. Mutta ei tässä nyt kerkiä odottelemaan.


Vuoden ykkösalbumin paikka menee pitkän pohdinnan jälkeen tanskalaispoppoo Royal Huntin uudelle levylle "Show Me How To Live". Kyseessä on koskettimien sävyttämää, upeasti laulettua kevyttä hardrockia. Bändi on tuottanut ennen tätä 10 studiolevyä. Niistä 2 on loistavaa, 3 ihan ok, loput kuraa. Ja taso on viime vuosina ainoastaan laskenut. Vokalisti D.C.Cooper ei ole bändin ensimmäinen eikä edes pitkäaikaisin vokalisti mutta hänen aikanaan yhtye teki ne kovimmat levynsä (Moving Target - 1995 ja Paradox - 1997) ja kun tuli ilmoitus Cooperin palaamisesta riveihin 14 vuoden jälkeen, oli selvää että ainakin jokin osa levystä tulee onnistumaan. Odotukset olivat erittäin ERITTÄIN korkealla. Ja kas, niihin vastattiin tekemällä albumi, joka on täysin samaa tasoa parhaiden tuotostensa kanssa. Olo kuin olisi kotiin palannut. Ja joka kerralla vain paranee! Väitän että musiikkimaailman kovin parivaljakko ei ole Lennon-McCartney. Se on Andersen-Cooper. Kappale: Another Man Down

Kakkossijalle pamahti Dream Theaterin uusin heviprogerypistys "A Dramatic Turn of Events". Vaikka yhtyeen taso ei ole ainakaan allekirjoittaneen korvissa koskaan laskenut, niin uuden rumpalin myötä bändi sai jostain ylimääräisen vaihteen ja tuuppasi ulos raikkaalta ja uudistuneelta, mutta samalla itseltään kuulostavan levyn. Levyllä on sitä tuttua uniteatteria eli kappalaita raskaasta runttauksesta herkkiin balladeihin ja vähäeleisistä sooloista sellaisiin kimppatilutuksiin että taas pienen ihmisen aivoihin sattuu.
Ja kun kansitaidekin on hienoa, niin eihän tästä voi kuin tykätä. Koskahan tämä bändi tekee jotain paskaa? Ja miltä se kuulostaisi?
Kappale: Build Me Up, Break Me Down

Norjalaisyhtye Pagan's Mindin ura on ollut 10 vuoden ja 4 albumin verran ihan pätevää progen sävyttämää powermetallia. Uusimmalla plätyllä, "Heavenly Ecstasy", ollaan päädytty siivoamaan liiat rytmin vaihdot ja progekikkailut pois. Tuloksena on menevä ja ihan pirun iskevä voimametallin näytös. Yleensä bändit päätyvät levy levyltä vain lisäämään kierroksia, teknisyyttä ja kimuranttisuutta, mutta Pakanan Mieli osoittaa että joskus toimii simppelimpikin suunta. Bändin uran ehjin ja tasaisin albumi eikä yhtään täytebiisiä. Kappale: Eyes of Fire

Joka vuosi ilmestyy joku levy täysin puskista joka tiputtaa leuan pöydän pintaan. Viime vuonna se tapahtui jo alkuvuoden puolella kun Spotifyn kautta joku yö tuli bongattua ruotsalaisen (tottakai) Amaranthen saman niminen esikoislevy. Jo ensimmäinen kuuntelu oli kuin olisi metrisellä halolla kiskaistu takaraivoon. Levyssä yhdistetään vähän kaikkea. On örinää, puhdasta mieslaulua sekä naisvokalisointia, On balladia ja rypistyksiä. Tyylikeinoista lainaillaan modernia death metallia, hiukan amerikkalaista metalcorea ja siihen sekoitetaan Abbaa, Roxettea ja E-Typeä. Ja kun kaikki kuorrutetaan kovilla soundeilla ja laakista päähän jäävillä kertosäkeillä, niin pikku hevimies on myyty! Korniahan tämä on niin että hävettää ihan helvetisti, mutta mitä sitten?! Kappale: Automatic

Toinen levy jota en todellakaan odottanut tälle listalle on niinikään ruotsalaisen (yllätys) kuolonmetallipoppoon Arch Enemyn uusin "Khaos Legions". Bändi on jäänyt mulle aina jotenkin etäiseksi, mutta tää uusin pisti niskan heilumaan ja tukan viuhumaan (kuvittelen välillä että mulla olis oikeesti tukkaa). Soundit napsahtaa niin että seinät tärisee ja vaikka en örinälaulun ystävä olekaan, niin Angelan ulosannissa on jotain todella sympaattista. Ja levy ansaitsee paikkansa listalla jo siksikin että se innosti kuuntelemaan bändiä lisää ja hyviä levyjä löytyi historiasta enemmänkin kunhan jaksoi kaivaa ja kuunnella. Kappale: No Gods, No Masters



Siinä listan viisi ensimmäistä. En toki voi sanoa että tässä olisivat suoraan vuoden parhaimmat julkaisut koska seuraavassa listassa homma jatkuu. Ja ihan käsittämättömän kovilla tuotoksilla. Näissä albumeissa ehkä lisäarvona on tuo pieni yllätysmomentti, joka nostaa niitä piirun verran korkeammalle.

Kuvat on hommailtu bändien sivuilta ja levy-yhtiöiltä.

Uusi blogi.

No niin. Blogin idea lähti oikeastaan siitä että ajattelin laittaa ylös vuoden 2011 parhaita levyjä. Siihen tarkoitukseen ei Facebook oikein sovi, joten kokeillaan tällaista. Kuten otsikkokin hiukan lupailee, ajattelin tänne päivittää silloin tällöin uusia musiikkilöytöjä ja leffajuttuja ja sen semmoista.

Tuleeko tätä kukaan lukemaan? En tiedä, mutta huonomuistisena ihmisenä voin sitte itse ainakin täältä tsekkailla jos on joku hyvä levy tai leffa päässyt unohtumaan. :)