Levyvuosi 2011 osa 2.

Vuosi 2011 todellakin piti sisällään omasta näkökannasta katsoen julmetun määrän kovia julkaisuja eikä niitä nyt vaan voi rajoittaa tuohon viiteen. Eli pistetäänpäs tähän muita huomionarvoisia hengentuotoksia, joilla on saatu kirjoittajan suu muikeaksi.

Jenkkiläinen progepumppu Symphony X on levy levyltä siirtynyt rankempaan ilmaisuun ja nyt ollaan jo sellasessa riffittelyssä että saa Iced Earthin pojat hävetä silmät päästään, Panterasta puhumattakaan (okei, Dimebag nyt ei häpeile enää mitään, R.I.P.). "Iconoclastin" ulosanti on synkkää, kylmää ja agressiivista, mutta paikoin erittäin kaunista ja haikeaa (biisi When All Is Lost on yksi bändin herkimpiä ikinä!). SX ei ole koskaan kuulostanut miltään muulta kuin itseltään. Heti aloitusriffeistä tunnistaa Michael Romeon kitaroinnin ja Sir Russell Allenin vokalisointi on tuttua selkäytimeen uppoavaa keuhkojen repimistä. Huikea levy, kuten bändin uran kaikki, oikeastaan ensimmäistä lukuunottamatta. Mielenkiintoinen pointti julkaisussa on että albumi on tuplalevy, mutta levy-yhtiö pakotti kursimaan kokoon markkinoille myös lyhennetyn yhden ceedeen version. Harvoinpa tuollaista kai tapahtuu enkä kyllä käsitä ollenkaan mikä logiikka tuossa piilee. Siksipä en varmaan olekaan kaupallisella alalla. Kappale: Dehumanized

30.11.2011. Kamppi. Kello 00.20. Ilma: vesisade. Seison parin sadan metrin jonossa Anttilaan hakemaan uutta Nightwishia. Kello 02.45 asetan "Imaginaerumin" soittimeen. Siihen asti mietin, kannattiko käyttää yönsä jonottamiseen. Kello 02.46 olen vakuuttunut että kannatti. Heti levyn alku on mitä kaunein Hietalan avatessa tarinan hiljaisella laulullaan (ja suomeksi). Sen jälkeen lähtee sellainen vuoristorata jonka vain Herra Holopainen voi saada pidettyä kasassa. Kuuntelukertoja levy vaatii monta ja varsinkin pisin biisi puheosuuksineen ei ole auennut vieläkään. Jokatapauksessa tässä on käsillä yksi bändin parhaista levyistä ja viimeistään tämän myötä ei tule Tarjaa ikävä. Jos edellinen oli vielä hieman lämmittelyä Anetten osalta, niin nyt otetaan neidon vokaaleista kaikki irti. Elokuvaa odotellessa, sillä nämä biisit pitää päästä kuulemaan Finnkinon kaiuttimista. Kappale: Storytime

Jotain muutakin soi tässä huushollissa kuin vain hikinen hevi. Ruåtsalainen popmusiikki on aina välillä paikallaan. Tai ainakin niin kauan kun sen on säveltänyt Per Gessle. Oli vielä joskus aika jolloin nämä levyt piilotettiin saksalaisten munapussihevialbumien taakse, mutta ikä varmaan tekee sen että lakkaa välittämästä siitä miten muut vittuilee. Onneksi. Tuskin muuten olisin keikallekaan viime syksynä kehdannut mennä. Ja oli hyvä keikka olikin! Pitkän tauon jälkeen uuden levyn ulos pukannut Roxette tuntui yllättävän monet arvostelijat sillä että levy olikin hyvä. Itse en epäillyt hetkeäkään kun tullut Gesslen tekemisiä seurattua viime vuodet aika tarkkaan. "Charm School" on tuttua Roxettea, joskin jälleen hieman entistä enemmän kallellaan Beatlesin suuntaan. Mutta se ei ole huono juttu se. Kappale: Way Out


Miten upea ääni voikaan ihmisellä olla? No, ilmeisesti ihan helvetin upea. Tämä levy on myös näitä vuoden yllättäjiä. Artistina Hitchcock on mulle ihan uusi tuttavuus vaikka ilmeisesti hard rockin saralla onkin jo jonkin aikaa heilunut. Kyseessä kuitenkin ensimmäinen soololevynsä. Levy on täynnä isoja kertosäkeitä ja tappavan tarttuvia melodioita. Ja kuten sanoin, mahtavaa ulosantia. Ainoa mikä estää levyä nousemasta ihan kärkeen, on biisien pieni puuduttavuus. Nopeat ja balladit toimii, siinä välillä vähän tasaisempaa. Pieni tiivistys olis tehnyt levylle hyvää. Ja tekstit voisivat kertoa ehkä jostain muustakin. Nyt levyn kahdestatoista biisistä kaksitoista kertoo rakkaudesta. Ja omaan korvaan olisi toiminut asteen verran rankempi ote. Kuitenkin ihan perkeleen kova albumi. Kappale: This Is The Moment


Seuraavassa tekstissä tsekkaan vielä muutamia levyjä, jotka ovat vielä kuunteluasteella, mutta potentiaalia löytyy.

Kuvat on bändien sivuilta ja levy-yhtiöiltä.