Levyvuosi 2011 osa 1.

Aluksi: huh, perkele!

2011 oli kyllä sellanen vuosi uusien levyjen suhteen että eipä ole moista koettu hetkeen. Vanhat kehäraakitkin pistelivät tiskiin sellaista levyä että heikompia hirvittää. Siinä kun ajattelin muutamien kohdalla että ura alkaa olla laskusuunnassa tai erään bändin olevan jo aivan pohjalla, sitten tullaan ja täräytetään jotain käsittämätöntä. Nk. ihokarvatesti läpäistiin useaan otteeseen.

Tässä listattu vuoden parhaimpia levyjä. Yritin laittaa jopa paremmuusjärjestykseen, vaikka hankalaa olikin. Osa levyistä on vielä kuunteluasteella tai jopa kaupan hyllyssä, joten lista saattaisi toki muuttua jos odottaisin pidempään. Mutta ei tässä nyt kerkiä odottelemaan.


Vuoden ykkösalbumin paikka menee pitkän pohdinnan jälkeen tanskalaispoppoo Royal Huntin uudelle levylle "Show Me How To Live". Kyseessä on koskettimien sävyttämää, upeasti laulettua kevyttä hardrockia. Bändi on tuottanut ennen tätä 10 studiolevyä. Niistä 2 on loistavaa, 3 ihan ok, loput kuraa. Ja taso on viime vuosina ainoastaan laskenut. Vokalisti D.C.Cooper ei ole bändin ensimmäinen eikä edes pitkäaikaisin vokalisti mutta hänen aikanaan yhtye teki ne kovimmat levynsä (Moving Target - 1995 ja Paradox - 1997) ja kun tuli ilmoitus Cooperin palaamisesta riveihin 14 vuoden jälkeen, oli selvää että ainakin jokin osa levystä tulee onnistumaan. Odotukset olivat erittäin ERITTÄIN korkealla. Ja kas, niihin vastattiin tekemällä albumi, joka on täysin samaa tasoa parhaiden tuotostensa kanssa. Olo kuin olisi kotiin palannut. Ja joka kerralla vain paranee! Väitän että musiikkimaailman kovin parivaljakko ei ole Lennon-McCartney. Se on Andersen-Cooper. Kappale: Another Man Down

Kakkossijalle pamahti Dream Theaterin uusin heviprogerypistys "A Dramatic Turn of Events". Vaikka yhtyeen taso ei ole ainakaan allekirjoittaneen korvissa koskaan laskenut, niin uuden rumpalin myötä bändi sai jostain ylimääräisen vaihteen ja tuuppasi ulos raikkaalta ja uudistuneelta, mutta samalla itseltään kuulostavan levyn. Levyllä on sitä tuttua uniteatteria eli kappalaita raskaasta runttauksesta herkkiin balladeihin ja vähäeleisistä sooloista sellaisiin kimppatilutuksiin että taas pienen ihmisen aivoihin sattuu.
Ja kun kansitaidekin on hienoa, niin eihän tästä voi kuin tykätä. Koskahan tämä bändi tekee jotain paskaa? Ja miltä se kuulostaisi?
Kappale: Build Me Up, Break Me Down

Norjalaisyhtye Pagan's Mindin ura on ollut 10 vuoden ja 4 albumin verran ihan pätevää progen sävyttämää powermetallia. Uusimmalla plätyllä, "Heavenly Ecstasy", ollaan päädytty siivoamaan liiat rytmin vaihdot ja progekikkailut pois. Tuloksena on menevä ja ihan pirun iskevä voimametallin näytös. Yleensä bändit päätyvät levy levyltä vain lisäämään kierroksia, teknisyyttä ja kimuranttisuutta, mutta Pakanan Mieli osoittaa että joskus toimii simppelimpikin suunta. Bändin uran ehjin ja tasaisin albumi eikä yhtään täytebiisiä. Kappale: Eyes of Fire

Joka vuosi ilmestyy joku levy täysin puskista joka tiputtaa leuan pöydän pintaan. Viime vuonna se tapahtui jo alkuvuoden puolella kun Spotifyn kautta joku yö tuli bongattua ruotsalaisen (tottakai) Amaranthen saman niminen esikoislevy. Jo ensimmäinen kuuntelu oli kuin olisi metrisellä halolla kiskaistu takaraivoon. Levyssä yhdistetään vähän kaikkea. On örinää, puhdasta mieslaulua sekä naisvokalisointia, On balladia ja rypistyksiä. Tyylikeinoista lainaillaan modernia death metallia, hiukan amerikkalaista metalcorea ja siihen sekoitetaan Abbaa, Roxettea ja E-Typeä. Ja kun kaikki kuorrutetaan kovilla soundeilla ja laakista päähän jäävillä kertosäkeillä, niin pikku hevimies on myyty! Korniahan tämä on niin että hävettää ihan helvetisti, mutta mitä sitten?! Kappale: Automatic

Toinen levy jota en todellakaan odottanut tälle listalle on niinikään ruotsalaisen (yllätys) kuolonmetallipoppoon Arch Enemyn uusin "Khaos Legions". Bändi on jäänyt mulle aina jotenkin etäiseksi, mutta tää uusin pisti niskan heilumaan ja tukan viuhumaan (kuvittelen välillä että mulla olis oikeesti tukkaa). Soundit napsahtaa niin että seinät tärisee ja vaikka en örinälaulun ystävä olekaan, niin Angelan ulosannissa on jotain todella sympaattista. Ja levy ansaitsee paikkansa listalla jo siksikin että se innosti kuuntelemaan bändiä lisää ja hyviä levyjä löytyi historiasta enemmänkin kunhan jaksoi kaivaa ja kuunnella. Kappale: No Gods, No Masters



Siinä listan viisi ensimmäistä. En toki voi sanoa että tässä olisivat suoraan vuoden parhaimmat julkaisut koska seuraavassa listassa homma jatkuu. Ja ihan käsittämättömän kovilla tuotoksilla. Näissä albumeissa ehkä lisäarvona on tuo pieni yllätysmomentti, joka nostaa niitä piirun verran korkeammalle.

Kuvat on hommailtu bändien sivuilta ja levy-yhtiöiltä.